Mulla on pitkään kyllä ollut imetystä kohtaan hyvin ristiriitaiset ajatukset. Vaikka koko ajan olenkin ollut lapsentahtisuuden kannalla, niin kyllä vuoden päivät jo ehdin toivoa, että se loppuisi. Varsinkin raskauden edetessä alkoi tulla ns. nursing aversion eli suomeksi, imetys alkaa tuntua vastahakoiselta. Monella tämä tapahtuu luonnollisesti juuri raskauden aikaan (mutta on heitäkin, jotka pystyy jatkamaan vielä tandemimetystäkin). Totta kai siihen vaikutti raskauden fyysiset oireet mutta myös henkisesti alkoi ärsyttää pikku hiljaa koko touhu. Saa imetin pikkuisen reilut 1v 9kk ja se päättyi sitten sen hetkisen raskauden puolivälissä. Niin kuin kävi nyttenkin. Tällä kertaa imetyksen kestona siis huimat 2v 5kk! Viimeiset imetyshetket osuivat joulun alle, jolloin R vielä kävi kokeilemassa, tulisiko kummastakaan mitään ja itsekin totesi ääneen, että ei tule mitään. Yöimetykset meillä jäi pois kokonaan joskus loppukesästä mikä oli helpotus kyllä itellekin ja Rkin on nukkunut yöt (pääosin) katkeamatta sen jälkeen.
Ei sillä, että tuo pieni tissipoju olisi imetystä unohtanut! Harva se päivä huutaa, että tissiä, joko vitsaillen tai sitten kiukkupuuskissaan ihan tosissaan. Melkein olen jo heltynyt kokeilemaan, oisko maidontuotanto taas alkanut, mutta pitänyt kuitenkin pääni tähän saakka.
Uusi vauveli syntyy kohta ja sitten toivottavasti saa taas imettää pitkän tovin. Oon ajatellut, että jos R vielä haluaa, saa hän kokeilla kyllä vielä tissimaitoa mutta saattaa olla niinkin, että imetysote ois jo muutaman kuukauden sisällä unohtunut. Mutta tätäkään asiaa ei voi etukäteen tietää. Vähän pelkään, että R ois sitten vauvaa kohtaan jopa mustasukkainen, mutta jospa se siitä hellittäisi, jos näin käy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahduta kommentillasi!