Instagram @sarkkuk

lauantai 29. maaliskuuta 2014

RIP Beeba

Tahil La-Bee-Ba
s. 29.9.1997
k. 14.3.2014


Rakas pieni tiibetinspanielimme Beeba eli Pöppänä, kuten minä joskus kutsuin, nukkui pois kaksi viikkoa sitten. Beeballa oli takanaan pitkä ja vaiherikas elämä. Jos kissoilla sanotaan olevan 9 henkeä, niin Beeballa oli tuosta varmasti puolet! Beeba oli jo vanha, (miltei) sokea ja loppuajoista kuulokin sillä meni. Hajuaisti toimi hyvin vielä pitkään - esimerkiksi porukoilla käydessäni, vaikkei Beeba enää kuullut tuloani, hetken päästä se havahtui kyllä uniltaan tuttuihin hajuihin. Reipas ja sisukas pikkukoira loppuun saakka, ja luonteensa vuoksi varmasti eli näinkin pitkään. Esimerkiksi lajitoverinsa Iina kuoli vuosia sitten 14-vuotiaana, eli parin vuoden ajan olen kyllä odottanut, että milloin voimat loppuvat.


Muistan vielä, kun 16 vuotta sitten äiti tuli ystävättärensä luota kyläilemästä ja sanoi meille lapsille, että aikoi ottaa koiran. (Mistähän lie tämän spontaaniuden olen perinyt?) En kyllä uskonut, vaikka innoissani olinkin. Vaan kuinkas ollakkaan, heti seuraavana päivänä menimme katsomaan kolmen "pennun" - Bella, Bamba ja Beeba - pikkuperhettä, yksi näistä oli siis jo menossa tälle äitimme ystävättärelle ja saimme valita siis kahdesta pennusta, jotka tuossa vaiheessa olivat jo puolivuotiaita. En muista, miten lopullinen valinta tehtiin, mutta itse olin näistä sen arimman, hieman punertavansävyisen pennun kannalla. Pennulla oli napatyrä, jonka kasvattajat aikoivat leikata (ja jota ei ikinä tullut leikattua, mutta eipä meistä kukaan mihinkään näyttelytoimintaan ollut Beebaa ikinä laittamassakaan, vaikka siihenkin olisi saattanut löytyä aineksia). Tämä me kahdesta vapaasta pennusta valittiin.


Niinpä lähti tämä "arka" koiranpentu saman tien mukaamme. Ja hups, oltiin vissiin vahingossa "unohdettu" kertoa iskälle, että meille tulee koira... :))) Hänhän asiasta riemastui, eikä aluksi tainnut uskoakkaan, että koira oli oikeasti tullut meille jäädäkseen. Meillä oli tuohon aikaan myös kissa, Figaro muistaakseni. Tyhmä lapsi kun olin, opin kantapään, tai oikeastaan käteni kautta sen, että älä ikinä pidä kissaa sylissäsi koiran lähellä. Kissa ei nimittäin riemastunut sekään uudesta perheenjäsenestämme, ja tästä minulla on muistona edelleen arpi kädessäni. Enkä muuten ikinä eläissäni ole nähnyt, että joku pystyy juoksemaan kirjamellisesti pitkin seiniä. Vaan Figaro sekosi sen verran, että veti rallia tuulikaapissa pitkin seiniä. Älä kokeile kotona. Ei viihtynyt Figaro muuten kauan enää meillä, vaan lähti karkuun eikä tullu takaisin. 



Beeba sai myös ensimmäisenä päivänä kotona "tössyn". Se oli pieni, noin Beeban itsensä kokoinen koirapehmolelu. Siitä tulikin Beeballe rakas, tössy kulki mukana matkoilla, ja Beeba nukkui tössyn tassu suussa sitä imeskellen. Tössystä lähti irti nenä, silmät, lopulta vanutkin. Äitini välillä tössyä pesi ja paikkaili. Vaikka tössykin oli lopulta enää vain epämääräinen läjä karvaa, kulki se pitkään Beeban kaverina.


Minä olin innokas opettamaan Beeballe uusia temppuja. Hirveästi sitä ei oltu "koulutettu", mutta namipalojen avulla sain Beeban käskystä istumaan, antamaan tassua, seisomaan (=kahdella jalallaan) sekä mahalleen. Ehkä olisi ollut järkevämpää keskittyä sellaisiin olennaisempiin käskyihin, kuin että "Luokse" tai "Ei hauku" - Beeba nimittäin oli kova karkaamaan ja haukkumaan.


Meillä ei tosiaan aina pidetty "maaseudulla" ulko-ovea lukossa kotona ollessa. Jossakin vaiheessa asiaan tuli muutos, kun Beeba otti hyppimällä ovenkahvaan saamaan oven auki, ja saman tien oli koira karannut. "Muutamia" kertoja Beeban perässä minäkin juoksin, kunnes todettiin asia turhaksi - se vain innostui tästä "leikistä" ja lähti vielä kauemmas. Ja kyllä se routa porsaan kotiin ajaa, aina se sieltä takaisin tuli, kun oli hetken juoksennellut. Muutaman kerran saatiin Beeba kiinni karkureissultansa lähtemällä autolla perään - autossa istumisesta Beeba kun tykkäsi ja olikin heti istumassa takapenkillä, kun oven vain aukaisi.


Beeballa riitti energiaa kyllä myös lenkittämiseen. Minäkin monta kuntokuuria olen aloittanut Beeban (ja hieman hitaamman toverinsa Iinan) kanssa, ja hyvin se jaksoi nuuksutuksiltaan juosta. Beeba oliskohan ollut pariakaan vuotta, kun kävimme kerran kävelyllä, josta lopulta mutkineen tuli parituntinen reissu. Eipä Pöppänä tietenkään sitä jaksanut, ja niinpä sain loppumatkasta kantaa Beeban sylissä kotiin! Kerran Beeban ollessa vielä pieni, lähdimme Beeban kanssa kävelylle. Naapurissa asui "susikoira" (eli saksanpaimenkoira tms.), joka yleensä oli pihalla häkissä. Olimme Beeban kanssa justiinsa tämän talon edustalla, kun tälle koiralle mentiin muistaakseni laittamaan ruokaa. Saman tien kun häkin ovi avautui, ampasi koira ulos ja suoraan Beeban kimppuun. Minä kiljuin hädissäni, kun koira riuhtoi Beebaa niskavilloista, lopulta päästi kuitenkin irti ja minä hädissäni tietenkin juoksin Beeba sylissä kotiin, että nyt se kuolee... Koira oli kuitenkin tosiaan ottanut Beebaa kiinni vaan karvoista, eikä ollut hampailla purrut yhtään mistään, ihme kyllä. (Ja jos oikein muistan, niin joskus myöhemminkin joku hullu rakki kävi jossain Beeban kimppuun...) 


Beeba kulki meillä mukana aina lähes kaikkialle. Lähinnä kauppareissujen ajan se odotteli kotona juoksunarussa haukkuen perään... (Kerran äiti oli tullut kaupasta juuri parahiksi näkemään jonkun irtorakin Beeban kimpussa... Ei-toivottujen pentujen pelossa piti laitattaa jälkiehkäisypiikki.) Mutta esim. mummolareissuille tämä porokoira lähti innoissaan mukaan ja "puksutteli" poroille *puks, puks*. Auton ikkunasta piti aina saada katsella ulos, ja joka pysähdyksellä piti tarkistaa, joko ollaan perillä. (Myös "takapihan" laitumelle kesällä kerääntyneet lehmät oli Beeban mielestä puksutuksen arvoisia!) Mummolassa Beeba kans sai olla aina irrallaan, siellä se ei yleensä lähtenyt pihalta mihinkään. Kerran, oltaisiinko oltu kauppareissulla, jätettiin Beeba pihalle ulos naruun. Tullessamme takaisin, ei koiraa näkynyt missään, naru oli mennyt poikki. Siinä sitten hädissämme lähdimme Beebaa etsimään. Mummola kuitenkin sijaitsee keskellä metsää... Lähdettiin ajamaan autolla tietä pitkin, ja muutaman sadan metrin päässä joku huomasi Beeban. Se oli juuttunut tien reunaan narusta kiinni johonkin oksaan. Onni oli mukana silläkin kertaa - syvemmälle metsään jos olisi mennyt, ei varmasti ihan heti oltaisi tätä löydetty, puhumattakaan siitä perässä viuhtovasta köydestä...



Yksi kesä Beeba oli sitten jälleen karannut kotona. Olin itse lomalla, ja äiti soitti, että Beeba oli jäänyt auton alle. Lähellä menee melko vilkas tie, jonne Beeba olikin sitten lähtenyt ja tietä ylittänyt, kun auto oli tullut ja ajanut Beeban päältä. Naapurista oli kuultu Beeban surkea huuto ja rynnätty paikalle. Aivotärähdys ja verenpurkauma silmässä, oli eläinlääkärin diagnoosi. Uskomaton tuuri, auto oli ilmeisesti ehtinyt juuri väistää ja vain tönäissyt Beebaa - eipä silti pysähtynyt ja jäänyt katsomaan, miten kävi!



Beeba tosiaan tottui alusta saakka elämään kissojen kanssa, ja tuli niiden kanssa toimeen, mitä nyt välillä koitti niitä komentaa (tai kissat komensi sitä). Beeballe otettiin hieman myöhemmin kaveriksi hiukan jo vanhempi lajitoveri Iina, muistaakseni oli jo 6 vuotta, kun se otettiin, ja eli tosiaan sinne 14-vuotiaaksi. Beeba viihtyi hyvin myös lasten kanssa, ainut ettei tykännyt karvojen repimisestä (no kukapa tykkäisi?) ja siitä saattoi ärähtää. Samoin se ärähti, jos sängyssä nukkuessa Beebaa vahingossa huitaisi jalallaan - Beeban lempipaikka kun oli nukkua yöllä milloin kenenkin jalkopäässä sängyllä.


Vanhuuden merkkejä Beeballe ilmestyi melko varhain kuonoon, kun pentuna musta kuononpää alkoi muuttua valkoisemmaksi ja lopulta harmaantui. Viimeisimpinä vuosina silmiin alkoi tulla kaihia. Aivan loppuajasta Beeba oli väsynyt vanhus, enkä ihan totta viimeksi nähdessäni uskonut tämän enää kauan jaksavan. Viikko siitä olikin voimat loppuneet.


Mietimme mitä tekisimme, vaihtoehtoina hautaus tai tuhkaus. Tyrnävällä toimii eläinten krematorio Ouluvetin kanssa yhteistyössä, ja näin päädyimme tuhkaamaan pikkukaverimme. Äiti valitsi sievän puu-uurnan, joka ehkä haudataan ensi kesänä mummolaan johonkin kivaan paikkaan. Kävin hakemassa Ouluvetistä tuon uurnan, nyt se on varastossa. En ihan tosi uskaltanut sitä ottaa sisälle, ties vaikka alkaisi kummittelemaan ja ovia raapimaan, kun huomaa, ettei olekaan vielä kotosalla...



2 kommenttia:

  1. Voi, eläinten kuolema on aina surullista. :( mutta pitkän ja vaiherikkaan elämän on kyllä koira elänyt! :)

    Meillä koirat ja kissa on parhaita kavereita. Kissa käy putsauttamassa korvat aina toisen luona. :D ja tuo kuonon vaaleneminen on vaaleiden koirien haitta, meidän toisella koiralla on vaalea kirsu myös ja on vasta 2-vuotias! :D

    Eläimet on kyllä ihania. Todella vanhaksi on teidän pikkuinen elänyt! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihania ne eläimet on, ja varsinkin pitkään perheen kanssa olleet, tuleehan niistä perheenjäseniä. Beeballa kans alko nokka vaalenemaan pikku hiljaa melko varhaisessa vaiheessa.

      Poista

Ilahduta kommentillasi!