Instagram @sarkkuk

torstai 19. joulukuuta 2013

19. luukku

Toivepostaus 1, Osa 1/2
Yksin äidiksi

Mää tahtoisin kuulla teidän arjesta nyt, kun olet yksin S: n kans ja sitten vs. millaista on, kun iskä pääsee Suomeen ( sitten kun tulee ja näet millaista se on verrattuna... ).
I: n ja S:n mami


Vuosi sitten marraskuussa minun oli lähdettävä Kreikasta Suomeen. Perimmäinen syy oli tehdä opiskelut loppuun, ajankohta valikoitui koiranhoitopestin vuoksi. Viimeinen takaraja olisi joka tapauksessa ollut se 4 kk, jonka jälkeen on raskaudesta oltava merkintä systeemissä, tai muuten ei tipu äitiysrahoja. Olin tässä vaiheessa noin kymmenennellä viikolla raskaana. En vielä tuossa vaiheessa osannut suunnitella tulevaisuutta tuon pitemmälle - raskauskin oli niin alussa, että mitä tahansa saattoi sattua. Ajatukseni oli tehdä opinnot valmiiksi, ja mahdollisesti sitten palata Kreikkaan takaisin. Suunnitelmissa kuitenkin oli jo tässä vaiheessa saada isä Suomessa käymään.


Päivät muuttuivat viikoiksi, eikä ajatus Kreikkaan paluusta ollut enää niin yksinkertainen. Jo tuon takapajula-saaren hankalat olot sai minut miettimään maha-asukin parasta. Toisessa vaakakupissa painoi saarella asuva isukki - ja oishan se kesäaikaan upea paikka olla. Tammikuun lopulla lähetin ekat paperit oleskelulupaan liittyen, ja matkattuaan usean viikon Kreikkaan pääsi A maaliskuun puolivälissä viemään ne Suurlähetystöön. Tässä vaiheessa vielä uskoin, että raskauden vuoksi maksimissaan 3 kk kuluttua isä pääsisi Suomeen. Jos olisin tiennyt, kuinka kauan papereissa lopulta kestää, olisin kyllä mennyt oitis Kreikkaan. Mutta kun aina mielessä oli toivo "ensi kuussa sitten", niin eipä sitä osannut varautua näin pitkään odotusaikaan.


Raskaus oli onneksi minulle helppo. Olis tottakai ollut ihanaa, jos isä olis päässyt mukaan kokemaan sen mahan kasvun ja kaikki odotuksen mukanaan tuomat tunteet ja ajatukset, mutta sitä mahdollisuutta meille ei nyt suotu. Ei ne pikaiset puhelut Skypen välityksellä voinu välittää tuosta odotusajan ilosta varmasti oikeanlaista sanomaa. (Ehkä parempi onni ensi kerralla).



Vielä mukavempi olisi ollut, jos isä olis päässyt edes synnytykseen mukaan. En tiiä, olisko Asta ollut siellä enemmän haittaa kuin hyötyä (hän olisi varmasti hermoillut ja varmaan syyttänyt kätilöitä siitä, että mua sattuu eikä asiaa voi enempää helpottaa). Harmitti, kun ei sieltä synnytyssalista saanut edes soittaa puhelimella (vaikka varkain sitten soitinkin, että täällä ollaan).


Kun on kysytty, että millasta mulla on ollut Sn kanssa, niin oon aina vastannut, että helpompaa kuin kuvittelin. Tavallaan koko ajan luotin raskausaikana jo siihen, että mun omat vaistot toimii ja kaikki sujuu, miten luonto on asiat järjestäny. Tottakai takaraivossa oli ajatus, että jos vauvalla onkin koliikki, tai jotain muita sairauksia. Enkä oikeastaan ees osannut ajatella sitä kaikkea, mitä vauvan tulo tarkottaa. Siksi voin sanoa, että oon päässyt helpolla, S on iloinen ja tyytyväinen lapsi, ja oon tästä kyllä todella huojentunut. Oon päässyt omiin harrastuksiin yhdessä vauvan kanssa, mikä taas toisaalta on varmasti auttanut itseäni, ettei yksin ollessa ahdistuis tai jopa masentuis.


PLUSSAT

Yksin Sn kanssa ollessa meidän välille on varmasti muodostunut hyvä luottamussuhde puolin ja toisin. Kun minä olen täysin vastuussa hoidosta, enkä voi odottaa, että joku toinen välillä hoitaisi jonkun pienenkään asian (vaipanvaihto, tuttipullo jne.) niin varmasti tämä on vahvistanu meidän keskinäistä kommunikaatiotaitoa. Pystyn melko hyvin sanomaan milloin mistäkin kitinästä, onko Slla kuuma, nälkä, vaipanvaihto, hellyydenkipeys tai jokin muu hätänä. S on äidin ikioma mussu.

Yksin ollessa oon myös voinut kehittää ne täysin omat, meille sopivat rutiinit ja tavat. Voin käydä kuntosalilla ja vauvaharrastuksissa ihan milloin vain minulle sopii, eikä tarvi kysyä asiaan kenenkään mielipidettä. Ei tarvi selitellä kellekkään, minne menee, kenen kanssa ja milloin tulee takaisin. Voin keskittyä täysin Sn hoitoon, ja jos se oma ruoka jää syömättä sen takia, että Slla onkin ensin nälkä, niin ei tarvi huolehtia vielä kolmannesta (tai useammasta) ruokittavasta suusta. Ja jos en ole ehtiny ruokaa tekemään, niin siitä kärsin sitten vain minä itse (ja voin kärsimystäni lievittää sitten halutessani vaikka sillä suklaalevyllä, eikä ketään ole asiaan valittamassa. ;)

Minähän en oo ikinä ollut mikään siivousintoilija, ja se tässä yksin ollessa on varmasti minulle helpottavin asia. Voin jättää likaiset astiat lojumaan tiskipöydälle, likavaatteet ympäri kämppää, papereita pitkin ruokapöytää jne. ja siivota kaikki vasta, kun ne itseäni häiritsee.





MIINUKSET

Yksin äitinä ollessa on luksusta, jos saa edes sen aamukahvin juotua rauhassa. Yleensä kun alan keittämään kahvia, S herää ja mielessäni manaan, että olisi voinut nukkua sen puoli tuntia pitempään. Vaan ei auta kuin huokaista ja mennä toivottamaan neidille iloisesti huomenta ja alkaa aamutoimiin. Onneksi neiti on aamuisin pirteä kuin peipponen, ja se onneksi piristää äitiäkin enemmän kuin se kahvi. 

En ole puoleen vuoteen ehtinyt lukea uutisia, puolella korvalla koitan Aamutv:stä kuunnella edes jotain maailman menosta. Lehtitilauksiakin mulla on kaksin kappalein, oon vissiin ehtinyt jo lokakuun lehdestä lukea ensimmäisen artikkelin. Bloggaamaan ehdin Sn alettua nukkumaan, eli otan oman aikani toisin sanoen siitä uniajasta (pidemmän päälle ei fiksu ratkaisu). Toisten blogien lukeminen on suuri haaveeni - luen tätä nykyä järjestyksessä vähintään kolme viikkoa vanhoja postauksia.

Kaupassa käyminen on aina melkoinen maratonisuoritus. Etenkin näin talvisaikaan, kun vaatetta pitää pukea niin hirveästi. Sinne kauppaan ei todellakaan mennä yhden maitopurkin takia, oon joutunut monesti tekemään maitojauheesta kahvimaidot, kun kriittinen hetki on koittanu. Autottomana ihmisenä kävelen vieläpä joka paikkaan, hyvä liikunnan kannalta, mutta siihen sitä aikaa kyllä kuluu. Tavallinen nopea kauppareissu lähikauppaan pukemisine ja liikkumisineen tarkoittaa meillä vähintään tunnin reissua. Eikä sieltä kanneta mitä vaan, vaan maksimissaan se, mitä jaksan mahdollisesti repussa selässä kantaa ja vaunujen lokerikkoon kauppakasseja mahduttaa. Sitten ne pitää vielä kantaa portaat ylös 2.kerrokseen, monesti reppu selässä, S toisessa kädessä ja kauppakassit sekä käsilaukku toisessa kädessä. Jos on oikein painavia kantamuksia, pitää minun tehdä kaksi reissua, ensin vien kauppakassit ja sitten otan vasta Sn mukaan.

Kun lähden jonnekkin, niin en ikinä pääse yksin mihinkään (lukuunottamatta silloin, kun lapsenvahteja on). Kävelyreitti pitää suunnitella aina niin, että ollaan takaisin kotona tai jossain sopivassa paikassa neidin syöntiaikaan. Vaunujen kanssa ei muuten pääse ihan minne vaan, vaikka kova on minulla aina yritys. Jotain kivijalkaliikkeiden ovia aukoessa ja kynnysten yli väkisin vaunuja lykkiessä otsasuonta kyllä välillä kivasti pullottaa. Onneksi maailmassa on kuitenkin ystävällisiä ihmisiä, jotka useimmiten rientää myös avuksi niitä ovia aukomaan ja pitelemään.

Pyykkääminen ja siivoaminen ei siis ole minun lempipuuhia, ja vielä enemmän niiden tekemistä lykkää se, että niitä ei kerta kaikkiaan voi tehdä nopeasti. Nykyisellään pääsen joskus jopa laittamaan koneen pyörimään JA ripustamaan pyykit nopeasti niin, että S jaksaa hetken leikkiä kotona yksin - aikaisemmin tästä ei ollut toivoakaan. Monesti pitää S ottaa sinne pyykkitupaan mukaan, varsinkin, kun yleensä sitä pyykkiä on enempi ripustettavaksi. (Onneksi uudessa kodissa tulee olemaan kylppärissä oma pyykkikone, toisaalta vaatteiden kuivaminen ilman kuivaushuonetta tulee kestämään ikuisuuden). Tiskatessa tiskivesi ehtii haalistua, ja tämäkin on aina tunnin mittanen operaatio, kun yleensä välissä pitää ruokkia tai vaihtaa vaippaa. Imuroida ei voi, jos S nukkuu, ja harvoin ehdin imuroinnin päälle enää luutuamaan, kun ilta jo koittaa.

Tykkään laittaa ruokaa ja mielelläni myös leipoisin enemmän. Kyllä tässä on viime kuukausina tullut silti nieltyä omat sanansa ja annan synninpäästön kaikille, jotka turvautuu pakastevihanneksiin ja valmisruokiin. Sinnikkäästi kuitenkin pidän vielä oman pääni ja pilkon ne omat vihannekseni, vaikka siihen hetki meneekin ja hermoromahduksen partaalla olen silloin, kun uuni ja S oottaa ruokaa sisäänsä yhtä aikaa.




Sinnikkyydellä on varmaan se kuvaavin sana, että miten meidän arki sujuu. Monesti oon viime aikoina miettiny (ja harmitellu) sitä, että yksinhuoltajien lapset joutuu varmasti niin monessa oppimaan tulemaan toimeen yksin. Puhumattakaan siitä, että jos lapsia on enemmän eikä äiti ehdi koko ajan joka asiaan passaamaan.


MIKÄ TULEE MUUTTUMAAN?

Jos sanotaan, että vauva muuttaa kaiken, niin miten sitten, kun yhtälöön lisätään isukki?

Arki Sn kanssa on siis kaikessa lyhykäisyydessään ollut ihanaa ja kamalaa! Tavallaan pitäisin mielelläni tästä kaikesta kiinni, yksin Sn kanssa oleminen on antanut niin paljon.

Kuitenkin on se myös ottanut, ja nyt isin tullessa kotiin meidän kanssa odotan, että saisin itse joskus pienen hengähdystauon ja saisin rauhassa keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan. Vastapainoksi jaksaisin keskittyä vielä enemmän Sn ja parisuhteemme hoitoon. Saa nähdä, alanko "omimaan" Saa itselleni ja missä vaiheessa pystyn luottamaan, että isi osaa hoitaa lastaan...

Ajankäyttö 
Toisaalta enemmän aikaa itselle ja omiin juttuihin, toisaalta se on taas jostakin pois. Eli nyt kun minulla on se parisuhde, niin sillekkin olisi jostakin saatava aikaa. Etenkin meidän tapauksessa, kun välissä on yli vuosi, itse oon varmasti kasvanu ihmisenä enemmän ja A taas kokee jonkinlaisen kulttuurishokin, niin tärkeää olisi tätäkin puolta huoltaa.

Itsenäisyys/vapaus
Minä sen olen jo "menettänyt", mutta isukille voi tulla ns. puun takaa se, että hänpä ei nyt voikkaan tehdä vauvan kanssa kaikkea ihan kuten mieli tekee. Saa nähdä, millainen niuho minusta tulee mm. tupakoinnin ja alkoholin suhteen. Toisekseen asiassa tulee vaikuttamaan kulttuurierotkin - tässä taloudessa siis "pienehköjen" riitojen mukaan tuleminen on taattu!

Nukkuminen
S on nukkunut koko elämänsä yöt minun vieressä. Koska A tupakoi, niin perhepetiä emme voi soveltaa. Joku sängystä joutuu siis erikseen nukkumaan omaan sänkyynsä. (Onneksi meillä on vuodesohva! :D )


4 kommenttia:

  1. Mitä?!? Miten multa on menny ihan ohi, että S:n isä on tullut suomeen! Vissiin jääny joku postaus välistä.
    Onnea! Mahtava juttu, muistan kun ne paperit lähetit ja koko prosessi alkoi. Voi että, oon onnellinen teän puolesta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saatiin nyt viimein tosiaan paperit kuntoon ja pienen sählingin jälkeen ostettua lentolippu, jolla hän toissayönä pääsi tänne!
      Kiitos :)

      Poista
  2. Mukava lukea sun ajatuksia ja mietteitä vauva-arjesta. Ainoa, mikä tässä jäi mieltä kaivamaan on se, että miten se isän tupakointi vaikuttaa perhepetiin? Onhan ennen jopa tupakoitu sisällä, niin tuskin se tupakoivan ihmisen haju haitaksi on?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nykyaikaisissa tutkimuksissa on todettu, että mm. tupakointi on yksi suuri riskitekijä kätkytkuolemissa. Kun ns."kolmannen käden tupakoinnissa" (tertiary smoking) tupakoinnista jäävät myrkyt vaatteisiin, ihoon ja hengitysilmaan kuitenkin vaikuttaa vauvaan nukkuessa ja yleensäkin kosketeltaessa.
      On poltettu sisällä ja monissa maissa on tapana edelleenkin poltella sisällä, sen kummempia ajattelematta niitä terveydellisiä seikkoja. Tiiän myös ne tutkimukset, että ilmansaasteet ja mm. pakokaasupäästöt vastaa ihan samalla tavalla tupakoinnin passiivisia vaikutuksia.
      Tämä on tosiaan semmonen aihe, jossa yks sanoo että ei ole haitaksi ja toinen sanoo, että ei missään nimessä päästä lastaan tupakoivan ihmisen lähelle. Eli taas yks näitä äitiyslandian kompastuskiviä. :)

      Poista

Ilahduta kommentillasi!