Instagram @sarkkuk

Instagram bloglovin photo box-32_zpsq2otsdvh.png  photo blogger_zpsmvnu0kem.png Google+

sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Hormoonit

Tässä pari viikkoa synnytyksen jälkeen uudenlaiseen kehoon (ja mieleen) totutelleena on aika nostaa kissa pöydälle (ei kirjaimellisesti, Leevi osaa hyppiä pöydille kyllä itsekin) ja kertoa, että miten on kroppa muuttunut.


Jälkeenpäinkin sanoen mun raskausaika oli helppo. Alkuraskaudessa mulla oli suurimmat vaivat. Ensimmäisiä merkkejä, että nyt saattais olla jotain sattunut, oli juoksulenkillä kipeytyvät rinnat (jonka takia en sitten lopulta voinut juosta) sekä alavatsasäryt vatsalihasliikkeitä tehdessä (ja jumppailukin jäi siksi pois ohjelmistosta). Haju- ja makuaisti muuttui. Ensin jouduin ajamaan A:n pihalle tupruttelemaan tupakoitansa (Kreikassa on ihan yleistä polttaa sisällä) välillä melko räyhähengen saattelemana, kun ei se millään uskonut (josta A:kin viimeistään päätteli, että olen raskaana). Samalla jäi ne omat loput vähäisetkin tupakanpoltot pois, kun maku alkoi vaan etomaan niin paljon. Eräs aamu herättyäni olin keittämässä kahvia, kun tajusin, ettei tee yhtään mieli. Olin kuukauden juomatta kokonaan kahvia. Sen sijaan sain seurakseni suklaanhimon (kerran kesken juoksulenkin menin ostamaan leipomoon palan suklaakakkua!). Aamuiset juoksulenkit jäi pois muutenkin, koska unta vaan riitti nykyistä enemmän ja silti väsytti koko päivän. Ummetus, tarvinneeko kertoa enempää. Ateenanreissun päätteeksi sairastuin muutaman päivän kestäneeseen flunssaan, ja heti perään eräs aamu jääkaapin avattua olinkin seuraavaksi yökkimässä vessanpöntöllä. Tätä kesti muutaman viikon, ja sen aikana saatoin syödä lähinnä appelsiineja, jääkylmää appelsiinimehua, ja korppuja/näkkileipää leikkeleen ja juuston kanssa. Rasvaisen ruuan, sipulin, ja monen muun voimakkaan ruuan tuoksu oksetti, ja varmasti A:sta oli turhauttavaa yrittää tuoda mulle illalla ravintolasta ruokaa, kun en kertakaikkiaan vaan kyennyt syömään mitään.

Kaikki tuo onneksi meni ohi yhtä pian kuin tulikin, ja tuon alun jälkeen vointi on ollut erittäin hyvä: pystyin liikkumaan aina viimeisiin raskauspäiviin saakka, ja ruoka maistui välillä liiankin hyvin - siitä huolimatta pyrin syömään terveellisesti. Makeanhimo (karkit, suklaa ja hedelmät) oli kuitenkin seurana koko ajan, joskus enemmän, toisinaan vähemmän. Raskauskiloja kertyi kaiken kaikkiaan noin 12,5 kiloa, mikä jää oman tavotteeni piiriin (norm. 10-15 kg).

No niinhän sitä sitten luulisi, että synnytyksen jälkeen tämä kaikki olisi taakse jäänyttä elämää.
...


Lähes joka yö herään siihen, että niska on märkänä ja hikeä pukkaa. Sama toistuu koko päivän mittaan. Nämä helteet ei auta asiaa yhtään. Silti vaatetta ei voi loputtomiin vähentää, koska on olemassa rintatulehduksen vaara. Yläruumis pitääkin olla jatkuvasti kunnolla topattuna.


Raskauskiloista keskimäärin noin 5 kiloa jää synnyttäjillä sairaalaan. Itselläni lähti n. 6kg ja kotiin palattua on vielä muutama kilo lähtenyt lisää. Onkin ollut ilo vetää vanhat housut ja hameet jalkaan monen kuukauden jälkeen! Niin, housut menee, mutta yläosat ei. Kiitos imetyksen, joka tuota ylävartaloa on paisuttanut noin kahden kuppikoon verran...

Löllöä on.

Rinnat on myös lähestulkoon koko ajan kipeät ja arat, ellei niitä ole tyhjentelemässä. Aina ei vauvan ruokarytmi ja maidontulo vaan sovi yksiin, ja siinä sitten juostaan äkkiä liivinsuojuksia vaihtelemassa, kun paidan etumus on märkä ja lattia jo melkein lainehtii maidosta. Niin ja kun toisesta imettää, niin toinen vuotaa kuin seula. Onneksi on tuo maidonkerääjä, jonka voi asetella toiseen keräämään aina sitä tursuavaa maitoa. Tosin välillä unohdan sen olemassaolon, kumarrun ja whoops, niin on vain maidot taas pitkin paitaa ja lattiaa. Pakastinkin alkaa saada täyttöä ylimääräisestä maidosta.

Vielä siitä nukkumisesta, edelleenkään ei pysty mahallaan nukkumaan, kiitos juuri noiden kahden keilapallon! Voin pienesti kuvitella, miltä ne silikonit tuntuis - en kiitos ole ottamassa.


Ja kohta sitä vissiin paisuu uudelleen. Oon aina ihmetellyt, että miten sitä raskautta ja etenkin sen jälkeistä aikaa ihmiset pitää tekosyynä sille, että ne on lihoneet sen min. 20 kiloa... "Kyllä sen verran pitäisi olla itsekuria ja aikaa liikkumiselle edes se tunti päivässä"... No, hyvä että edes vessassa ehtii käydä, ja roskapussin viedessä saa juosta sisään ja ulos, ennen kuin natiainen huomaa lähtösi ja alkaa nitisemään. Vaunulenkille jos jossakin vaiheessa valvottujien öiden jälkeen jaksaa lähteä, viimeistään puolivälissä sieltä vaunuista alkaa kuulua natinaa, jonka hyvällä tuurilla saa tutilla vaimennettua - jos sitä ei sylkäistä ulos, koska nyt olisi oikeasti nälkä.

Hyvä välipala...

Ja jatkuvasti olisi itselläkin nälkä! Siispä valmistanpa tässä herkullisen salaatin itselleni. (Syön toki muutakin kuin salaattia pelkästään!) Kolmen tunnin päästä, kun oot vihdoin saanut kaikki ainekset jotenkuten pilkottua (välillä yhdellä kädellä taituroiden vauvan kiikkuessa toisella kädellä) ehtii istumaan hetkeksi alas sitä syödäkseen (johon menee seuraava tunti kaiken muun oheistoiminnon ohella). Tässä välissähän olet tietysti supernälkäisenä, väsyneenä ja imetyksestä aiheutuneen kalorivajeen saattelemana vedellyt naamaan kaikkea, mitä käden ulottuville on matkalla sattunut (hedelmien jälkeen vuorossa on ne jämät suklaalevystä, joulusta asti kaapissa lojuneista konvehdeista, jäätelöä, suolapähkinät, sipsipussi, jonka olemassaolon ylähyllyllä ehdit jo unohtaa...oikeesti se sipsipussi vielä toistaiseksi vain kummittelee tuolla enkä ihan vielä ole siihen sentään sortunut). Syön ihan samalla lailla nyt kuitenkin, mitä esim. raskausaikana. Mitähän oikeaa ruokaa sitä pitäis syödä normaalien aterioiden päälle, ettei tuu sitten naposteltua kaikkea ylimäärästä? Maitoa kuitenkin ainakin tulee, se kait se on pääasia.

...ja vähemmän hyvä välipala.

Kaupasta on muuten pitänyt rohmuta luumuja, koska ei ne vatsaongelmatkaan jääneet sinne synnytyssaliin...

Jotta semmosta tässä nyt muutaman viikon jälkeen. Lohduttaa, että joskus kait ne nämäkin vaivat helpottuu ja unohtuu, ihan kuten nuo raskausvaivatkin. Ja onneksi näistä oireista nyt saa ainakin "nauttia" tuon pikkuprinsessan kanssa. Ja joka päivä kuitenkin tämä arkirytmikin alkaa sujumaan enemmän ja enemmän, niin että jää jopa hetki omaa aikaa esimerkiksi bloggaamiselle, jos ei pyykkivuori odota. :))

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Liikunnat vk. 24 & 25



Parin viikon aikana liikunnat on jääneet varsin vähiin - sattuneesta syystä!

Vielä viime viikon maanantaina kävin kuntosalilla, jossa tein liikkeitä vieläkin kevennetymmin kuin aikasemmin ja keskityin jalkoihin, käsiin ja selkään. Ehkä se tuotti tulosta, mene ja tiedä.

Torstaina olikin luvassa vähän erilainen salikäynti eli synnytyssali! Sairaalan osastolla piti maata - kirjaimellisesti - neljä päivää, sinä aikana pystyi liikkumaan lähinnä ruokasalin, vessan, suihkun ja lastenhoitohuoneen väliä.

Kotiuduttua en ihan paikallani malttanut enää pysyä, vaan samoin tein kyllä siivosin kämppää ja välillä unohdinkin, että ei ehkä liikaa vielä kannattaisi ravata portaita ja hyppiä. Kuitenkin loppuviikkoa kohti alkoi paikat - ja sää - oleen siinä kunnossa, että uskaltauduin vaunujen kanssa ulos.

Niinpä perjantaina ja sunnuntaina teinkin pienet vaunukävelyt. Niillä töin sitten jatketaan hamaan tulevaisuuteen, kunnes uskaltaa ja saa luvan liikkua vähän enemmän.


Jos muistatte vielä minun bloggailleen muutama kuukausi takaperin Buzzadorin kautta saamistani Maxim urheilutuotteista (esim. täällä ja täällä), niin tässä sille pientä jatkoa. Joku noista postauksistani oli nimittäin voittanut palkinnon, mikä oli 100 euron arvoinen tuotepaketti.


Tässä on mukana joitakin tuotteita, joita ei sen kampanjan mukana tullut, eli pääsee testaamaan myös uusia makuja. Tämä paketti sattuikin hyvään saumaan, onpahan yksi houkutin lisää kuntoilla taas (vastapainoksi sille, että pitäis tuolta pakastimesta syödä noita kakkuja pois...)! :)

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Neuvolan kotikäynti

Eilen heti maanantai-aamusta meillä oli jo neidin ensimmäinen neuvolakäynti, joka tehtiin kotikäyntinä. Neuvolassa saa itse periaatteessa valita, haluaako että tulee kotiin, mutta pienen kanssahan on paljon helpompi aluksi, että sieltä tullaan käymään kotona, kuin että itse lähtisi neuvolaan (varsinkin talvella). A:kin ihmetteli, että meillä on viiden tähden palvelu :) Eli yksi kiitoksenaihe taas Suomen parjatulle terveydenhoitojärjestelmälle!


Meidän vakiterkkari on kesälomalla, joten meitä tulikin tapaamaan hänen sijaisensa, joka oli oikein mukava. Ensin jutusteltiin synnytyksestä ja minun palautumisestani ja sain ison nivaskan luettavaa, esitteitä ja muuta lippulappua, joita nyt ei kuulemma ole tarkoituskaan päntätä, mutta että onpi varalta mistä asioita tarkistaa, jos siltä tuntuu. Lopuksi kokeiltiin vielä, miten minun kohtu on palautunut - sehän oli jo sairaalasta lähtiessä ihan hyvällä mallilla - ja kuulemma on jo navan alapuolella muutaman sentin, mitä se nyt sitten ikinä meinaakaan.


Neiti taas nukuskeli melkein koko käynnin ajan, eli hänet pitikin sitten herätellä tarkastuksia varten. Ei hän niistä ollut moksiskaan. Kokeiltiin samoja juttuja kuin osaston lääkärikäynnillä, eli refleksit eli nk. heijasteet. Näitähän on mm. kämmenien ja varpaiden tarttumaote, mahallaan makuulla pään kohottelu, säikähdysheijaste (toteutettiin vauva käsistä pitäen "tiputtamalla", jolloin pitäisi levittää raajansa), kävelyheijaste (vauvaa pidellään pystyssä ja hänen tulee ottaa kävelyaskelia) jne. Hyvin sujui, vaikka kävelemään sai taas vähän houkutellakkin unenpöpperöistä. Täti myös kehui kuinka hienosti saatiin vaippa vaihdettua ilman, että vauva olisi sitäkään vastustellut (siis lähinnä sitä riisumista). Sitten vauva laitettiin "säkkiin" ja punnittiin vaa'alla, ja hyvin on näköjään oltu ruoka-aikaan paikalla: Paino on noussut reilu 400 g sairaalan lähtöpainosta ja on siis jo 160 g enemmän kuin syntymäpaino.


Vähän näyttäisi siltä, että suussa olisi jonkin verran sammasta. Äitini neuvo oli juottaa vauvalle pieni vesitilkka - täti taas ohjeisti, että kieleen topsipuikolla sokeritonta puolukkamehua, kivennäisvettä tai sitruunamehua, joista jälkimmäinen voi olla aika epämukava makukokemus. Eilen koitin tuota puolukkamehua ettiä kaupasta, mutta mistähän himskatista sitä saisi sokerittomana?! Etsintä siis jatkuu.


Seuraava neuvola meillä on kolmen viikon päästä.

Isomummu lähetti sievän kortin.

Ja kuten kuvista näkyy, niin alkujärkytyksen jälkeen on Leevikin alkanut sopeutumaan uuteen tulokkaaseen. Muutaman kerran on pitäny älähtää, kun tyhmä kissa on yrittäny kävellä vauvan päälle! Nyt se sentään jo tajuaa kiertää vauvan ja vauvan peiton kaukaa, ja uskoo kans, ettei vauvan sänkyyn mennä - siihen oonki keksiny hyvät portit, ettei se pääsis ees yrittämään. Mutta kyllä edelleen pitää vahtia ja olla silmät selässäkin, ettei tuo kissa keksi jotain omia ilveitään.

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Juhannus ja ekoja kertoja

Niin se vaan kesäpäivänseisaus, mittumaari ja juhannus taas tuli ja meni menojaan. Päivät lyhenee, illat pimenee ja talvi on taas kohta täällä... Onneksi ei kuitenkaan aivan heti, itte ainaki oottelen innolla vielä povattuja helteitä ja että pääsis tuonne pihalle jo kunnolla ulkoilemaan kohta parin viikon sisällä öhöttelyn sijaan.


Ensimmäistä kertaa noin viiteentoista vuoteen (!) oli tämä juhannus nyt tyystin toisenlainen: täysin alkoton ja kotona vietetty. Enkä oikeastaan muuta ees osannut kaivata, kyllä vaan nämä ensimmäiset päivät /viikot/kuukaudet vie energiat sille tasolle, että ei kyllä mihinkään hippaloihin ja hulinoihin tee ees mieli lähteä. Sen verran taivas onneksi raotti viikonloppuna pilveään ja vointi alkoi olla sen mukainen, että perjantai-iltana viimein kokosin vaunut kasaan ja kävimme ensimmäistä kertaa vaunukävelyllä.


Jotenkin jännitin vähän tuotakin, että mitenhän se menee. Lähinnä sen osalta, että jos olen jossakin kaukana kotoa, vauva herää ja saa hirveät itkupotkuraivarit, mitäs sitten? Onneksi tämä pikku natiainen on kuitenkin (vielä) melko säyseää sorttia ja niin hän vain nytkin nukkui koko reilu puolituntisen, mitä uskalsin kävellä.


Lauantaiksikkin haaveilin kävelyretkestä, mutta ilma ei siihen antanut myöten. Onneksi sunnuntai-iltana oli taas hieman parempi sää. Sitä ennen kuitenkin saimme tänne vierailijoita porukoistamme, eli nuppusen (näitä lempinimiä nyt vaan satelee :) tuoreet mummu ja pappa kävivät kylässä katsomassa uutta jälkeläistään.

 Tässä vaavi vain haukottelee vaikka ei siltä näytä :D

Myös muita juttuja mahtui tähän viikonloppuun ensimmäistä kertaa:

Vaunukävelyn päätteeksi piipahdus lähikauppaan...

 
...Makoilu sitterissä...

 
 ...sekä kylpy kotona...


...mistä jo ilmeestäkin päätellen tämä ruttunaama ei tykännyt ollenkaan! Mites tästä mitään uimamaisteria koulitaan, jos vesi on nuin inhottava asia?? :))

lauantai 22. kesäkuuta 2013

Synttäreillä

Tasan viikon vanhana neiti pääsi käymään serkkutytön (ja -pojan - syntymäpäivät lapsilla on muutaman päivän välein) syntymäpäivillä ja ensimmäistä kertaa katsomaan sukulaisia.


Äitiä vähän jännitti, miten ensimmäinen hieman pidempi automatka sujuisi, etenkin kun välissä oli tarkoitus tehdä pienet pysähdykset postiin ja kauppaankin. Pahimmassa mielikuvassani tämä pikkunatiainen karjuisi naama punaisena koko automatkan.


Varmuuden varalta syötin neidille kunnon satsin maitoa juuri ennen lähtöä, ja niin tämä vain simahti saman tien, kun hänet turvaistuimeen laitoin, eikä ihan hetkeen silmiään avannut. Tulomatkallakin neiti  simahti, mutta kaupassa ollessani oli hieman aluksi äkissyt ja alkanut sitten imemään tuota istuinvyön pehmikettä :D Kaiken varalta otin tutinkin mukaan, vaikka koitan pitkittää sen käyttöönottoa mahdollisimman kauan, ettei vauvan tarvi sitä turhaan lutkuttaa ainakaan heti aluksi. Tullessani kaupasta laitoin kuitenkin tutin suuhun, ja sen se hyväksyikin ja nukahti taas.


Olipa vaan outoa ja mielenkiintosta vetää taas päälle housut, jotka ei ole puoleen vuoteen mahtuneet päälle! Ja itse asiassa nekin oli liian isot... Pitäis vissiin housuostoksille päästä! Myös se takki, jonka kaverilta ilmaiseksi sain ja jonka sopivuutta pitkään aikaan epäilin suuresti, mahtui nippa nappa päälle - mutta meni kuitenkin!





Pian se tämä meidän neitikin kirmailee tuolla porukassa mukana, vuoden päästä varmaan viimeistään koittaa jo mykertää perässä. Varmasti näistä pikkuneideistä saadaan innokkaita vauvanhoitajiakin :)



Kun nälkä iski, niin natiainenkin heräsi syöpöttelemään. Julkisella paikalla en oo suunnitellut imettäväni kuin pakon edessä, siksipä nyttenkin varustauduin tuttipullo(i)lla mukaan. Tämä onneksi osaa juoda pullostakin, vaikka totta kai se tissi onkin se parempi vaihtoehto. :)



 Neidillä oli söpö kukkamekko päällä <3

Hyvin ja rauhallisesti siis meni ensimmäinen sukulaisvierailu, joten eiköhän hän pääse toistekin kyläilemään :)

torstai 20. kesäkuuta 2013

Vinkki: Arvonta bloggaajille@Cava

Synnäriltä oli ihana saapua kotiin, kun postiluukusta oli tupsahtanut sisään Mammapäiväkirja-blogin arvonnasta palkinto:


Mmm... suklaalevy onkin jo lähes tuhottu!! Pipo soveltuu näillä kesäkeleillä erinomaisesti ulos, ja voidekkin kyllä pääsee kokeiluun. Eiköhän nuo ripsetkin tule jossakin paremmassa tilaisuudesa testattua. Kiitos siis viel kerran Mi:lle, tämä olikin ensimmäinen blogiarvonnoista voittamani palkinto. :)


Ja arpaonneaan voi nyt jokainen bloggaaja kokeilla nyt myös Cava-blogissa:


Joskus voi voittaa!

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Synnytyskertomus

Kun muutkin kehtaa, niin kyllä vain minäkin. Eli kertoa, miten se synnytys lopulta meni. Lähinnä teksti on itselleni muistoksi, mutta tiedän, että blogia seuraa ihmisiä, joita aihe kovastikkin kiinnostaa. :) Vaan jos jollekkin on liikaa juttu, joka sisältää verta ja suolenpätkiä sekä erinäisiä eritteitä, niin ei välttämättä kannata lukea tämän pidemmälle. Ja lyhyestä tämä virsi ei kaunis, vaan pitkähkö kertomushan tästä muodostui - lycka till vaan lukemiselle! Tämä kertomus menee suurin piirtein niin kuin asiat muistan, voi olla että kaikki nyt ei ihan tässä järjestyksessä tapahtunut.

* * *

Sunnuntai 9.6.
Rv 39+5. Päiväretken ja iltakävelyn päätteeksi pientä kuukautiskipumaista jomotusta alavatsalla.

Maanantai 10.6.
Rv 39+6. Uskaltauduin jopa salille, sehän voisi laittaa vähän pökköä pesään! Saleilun lomassa muutama heikko supistus. Iltasella jomotukset vatsassa jatkui.

Tiistai 11.6.
Rv 40+0. Laskettu aika.Väsymystä ilmassa. Muutamia jo ihan jomotukseen liittyvää supistelujakin. Jatkuvaa vessassa ravaamista. Myös vatsa alkoi toimia kiivaampaan tahtiin...

 Viimeinen kuva masusta rv 40+1.

Keskiviikko 12.6.
Rv 40+1. Passiivinen vaihe (latenssivaihe).
Yöllä heräsin muutaman kerran hieman kipuilevaan supisteluun, jotka herättyäni yhdeksän jälkeen(!) jatkuivat. Veikkasin aamukahveilla vain olleen osuutta asiaan. A:lle nauroin puhelimessa, että mitään ei tapahdu vieläkään. Puolenpäivän jälkeen oli jo sellainen fiilis, että otin jo kellon käteen. Siinä niitä supisteluja tulikin sitten säännöllisesti keskimäärin kymmenen minuutin välein. Iltaa kohti ne myös kipeytyivät. Lyllersin hiljaa viiden jälkeen varmuuden vuoksi lähikaupasta ostamassa kissalle ruokaa - enempää ei kyllä ois kävelemään pystynytkään. Varoitin jo siskoani, että yöllä saattaapi tulla lähtö. Noin kahdeksan maissa kipeitä supistuksia alkoi tulla enemmissä määrin viiden minuutin välein, muutama tiheämmin, muutama vähän harvemmin.

Ei muuten ruokakaan enää maistunut näiden supistelujen kanssa, 
iltapalalohdukkeeksi söinkin jäätelön "kun vielä voi".

Kävin saunassa, sekin voisi laittaa vauhtia tapahtumille. Saunan jälkeen soitin synnärille, että milloin sinne pitää tulla. Sanottiin, että sitten kun tuntuu, ettei yksin enää kestä, ja voisi aluksi ottaa särkylääkettä. Otin ensin puolikkaan, sitten kohta toisen särkylääkkeestä. Tunnin päästä toisen. Päätin vielä sinnitellä, jos nyt lähtisin sairaalaan, niin eiköhän ne kotiin vain passittaisi takaisin. Kävin varmuuden vuoksi aikaisin noin kymmeneltä nukkumaan, jos yöunet jäisikin lyhyeksi. 

Torstai 13.6.
Rv 40+2. Aktiivinen vaihe.
Yöllä heräilin (jos nyt nukuinkaan) jatkuviin supisteluihin, joitakin tuli juuri kun yksi oli loppunut ja käänsin kylkeä, ja juuri kun olin silmät ummistanut ja nukahtanut, tuli taas uusi. Kelloa en tässä vaiheessa kyllä käyttänyt, mutta vessassa ravasin taas tunnin välein. Seurailin myös, että tulisko mitään limatulppaa (tähän asti ei tullut sitäkään) tai lapsiveden tapaista, mutta ei kumpaakaan kyllä näkynyt. Kolmen maissa alkoi supistukset olla niin kipeitä, että puristin viereisen pinnasängyn puolia jo tuskissani ja valvoin tunnin verran, kun ei vaan voinut nukkua. Niin kipeitä ne oli, että mietin, että jos se kipu olisi ollut kädessä, olisin mielelläni hakannut sen käden pois siitä kivusta päästäkseni! Leevi nukkui osan yöstä vieressä ja kävi ihan naamalta haistelemassa, että mitäs tuo tuossa ähkii ja puhkii. Otin kolmannen ja viimeisen särkylääkkeen ja mietin, että sinnittelen vielä aamuun asti - sisko oli menossa aamulla tenttiin lääkikselle ja mietin, että jos menisin sitten samalla reissulla synnärille ainakin tilannetta tarkastamaan. Jos ei muuta, niin jos sieltä sais ees jotain kipulääkettä (tai sitten kehotuksen palata kotiin tujumman särkylääkepakkauksen kanssa).

Heräsin lopullisesti kuuden jälkeen tosi väsyneenä ja päätin, että nyt riitti. Sisko olikin herännyt ja sanoin, että hyppään mukaan ja lähden sinne synnärille. Otin sairaalakassini mukaan varmuuden vuoksi ja toivoin, että takaisin ei tarvis tulla. Tokihan nyt ei niitä supistuksia tullut niin tiheään, mutta kipeitä ne olivat. Ehdin keitellä ja juua kahvit, ruokahalua ei ollut kyllä vieläkään.

Noin klo 7.45 saavuin synnärin ovelle, jossa otti kätilö vastaan ja sanoin vaan, että tulin tarkistaan tilannetta, että jokohan tänne vois jäädä. Kätilö sanoi, että katsotaan ja laittoi sydänkäyrille, joka samalla mittasi supistuksiakin. Kätilö epäili kyllä, että ei minulla mitään synnytyssupistuksia voisi vielä olla, jos olin saanut nukuttuakin vielä - korjasin, että jos sitä nukkumiseksi nyt voi sanoa, kun koko ajan heräilin supistuksiin... Parikymmentä minuuttia olin käyrillä, ja eihän niitä supistuksia nyt tietenkään tullut tarpeeksi, vain kaksi tuona aikana, joista toinen oli kyllä kipeä. Mutta samaan aikaan sitten vauvan sydänkäyrä kohosi niin, että hyppi 160-180 välillä ja sitä kätilö ihmettelemään ja päätti tunnustella tilanteen, mutta ei löytänyt mitään. Kutsui sitten toisen kätilön paikalle, joka ronkki niin, että veri valui. Yllättäen hän totesikin, että kohdunkaulaa ei ole enää jäljellä, mutta kohdunsuu oli auki (vain) juuri kahdelle sormelle (=n. 2 cm) eli synnytys oli kyllä jo alkuvaiheessa. Noiden kohonneiden sydänäänien vuoksi minut päätettiin ottaa tarkkailuun, eli sairaalakamppeet päälle ja siitä synnytyssaliin!


Klo oli tässä vaiheessa n. 8.30. Minuun asetettiin antureita ja alettiin seuraamaan niitä käyriä tarkemmin. Koko ajan meni siellä 160-180 tienoilla. Kohta tultiin sanomaan, että sen vuoksi vauvan sydänääniä aletaan seuraamaan tarkemmin anturilla eli vauvan päähän asennettavalla pinnillä.  Klo 9.10 pinni asetettiin ja samalla siis puhkaistiin kalvot. Kätilö ihmetteli sitä kohdunsuuta, että hyvin olin kärvistellyt kotona sen kanssa menemään. Minä taas olin luullut, että olin tullut aivan liian aikasin paikalle. Tämähän tiesi sitä, että sain "siteen" eli ison vaipan housuihin ja sinneppä sitä lapsivettä sitten alkoi lorisemaan. Ja olin kuvitellut, että sitä tosiaan tulisi tihkumalla ja pieniä määriä, kun tätä taas tulvimalla tulvi tulemaan... Kännyköitähän tuolla ei olisi saanut käyttää juuri tuon monitorin vuoksi, mutta "sain" soittaa siskolleni, ja pakkohan mun oli jossain vaiheessa A:llekkin soittaa, että olen sairaalassa nyt!

Kohta taas tultiin sanomaan, että minä saisin oksitosiinitipan hommaa vauhdittamaan, kun kerran vedet oli menneet. Sitä laitettiin aluksi 30 ml, mutta ilmeisesti vähän väliä määrää nostettiin niin, että aivan lopussa sitä taisi olla 90 ml. Sisko tuli tsekkaamaan tilanteen, mutta hänellä oli jotain labrahommia ja sanoin, että voipi mennä kun ei tässä muutamaan tuntiin mitään tapahdu. Supistukset alkoi toki heti tulemaan noin viiden minuutin välein kipeinä. Noin tunnin kuluttua sai ensimmäisen helpotuksen eli lämpötyynyn selkään. Yritin vielä lukea kirjaa, mutta eipä siihen oikein voinut keskittyä. Jossakin vaiheessa vaihdettiin monitoria, joka mittasi vielä tarkemmin nuita sydänääniä ja mistä ne johtuu.


Syödähän tuon oksitosiinin takia ei voinut, mutta minulle tuotiin mukillinen mansikkakiisseliä. Aika lailla välittömästi ne sydänäänet sitten palautuikin normaaliksi 130-150 välille. Vauva tais vaan olla nälkäinen? Joka tapauksessa, paluuta ei enää ollut. Pian sain mehuakin juotavaksi, tosin en paljon viitsinyt sitäkään juoda janosta huolimatta, ettei tarttis koko ajan ravata vessassa. Sisko tuli puolen päivän jälkeen taas tsekkaamaan tilannetta, siinähän minä kärvistelin menemään.


Yhden maissa alkoi olla jo tuskaisat oltavat, ja ehdinkin jo miettiä, että missähän vaiheessa niitä muita kivunlievityksiä tulee vai pitääkö niitä alkaa vaatimaan. Kohta tultiinkin ehdottamaan, että haluaisin tässä vaiheessa varmaan ilokaasua. Ilomielin otin sen vastaan. Neuvo oli vetää sitä 5-6 henkäystä - ei missään nimessä enemmän - kunnes pahin kipupiikki on ohi. Vuoron vaihdon jälkeen toinen kätilö kuitenkin sanoi, että ei saa jättää kesken, vaan pitää vetää sinne kipupiikkiin saakka. Tämä tarkoitti parhaimmillaan sitten jotain kymmentäkin henkäystä, mutta auttoi pahimman yli, vaikkei kokonaan kipua poistanutkaan.


Ilokaasu oli tosiaan alkuun ihan hyvä, mutta supistusten voimistuessa siitä kyllä ilo puuttui. Kun supistuksia tuli jatkuvasti vuoron perään, sai tuo maski olla sitten lähes koko ajan naamalla! Siitä tulikin sitten tosi sekava olo, vähän kuin olisi ollut pitkän kaavan mukaan koko yön viihteellä ja aamuvarhaisella heräät vielä tuhannen tuiskeessa. Tuntui myös, että kaikki mun jäsenet puutui, ja välillä oli noustava istumaan kun tuntui, ettei veri kierrä missään. Ajattelin, että se vois myös johtua hapen puutteesta kun imppasin tuota kaasua jatkuvasti, ja mietin että sen kaasun voisi heittää pois, mutta aina uuden supistuksen tullessa ei vaan pystynyt vaan pakko sitä oli vetää enemmän ja enemmän. Sisko oli tässä vaiheessa huoneessa ja koitti jotain jutella, mutta en pystynyt mitään puhumaan ennen kuin supistus oli mennyt ohi - suurin osa ajasta tässä vaiheessa menikin jossain oman kuplan sisällä.


Tässä vaiheessa taas tunnusteltiin, että minkä verran oli paikat auki: 3 cm. Kätilö oli jo ehdottanut epiduraalia ja käski kutsumaan vain hänet paikalle sitten, kun sen haluan. (Muita kivunlievityskeinoja en tässä vaiheessa enää muistanut miettiäkkään, eikä todellakaan olis tehnyt mieli lähteä huvikokeiluille niihin ammeisiin ynnä muihin.) Sisko lähti vähän ennen kolmea käyttämään koiraa pihalla ja katsomaan Leeviä. Eilen olin miettinyt, että kipeitä ne sen hetkiset supistukset oli, ja että mitähän ne oikeat supistukset sitten mahtavat ollakkaan. No siinä kolmen maissa se alkoi selviämään. Minulla oli vakaa aikomus mennä sillä ilokaasulla niin pitkään, kuin vain pystyin ja ilman epiduraaliakin, jos vaan voi. Kyllä siinä mieli muuttui äkkiä, kun ei siitä ilokaasusta ollut enää mitään apua! 

Kello oli nyt jotain puoli neljän maissa. Odotin, että tämä supistus vielä, eikun tämä, tämä vielä ilokaasun kanssa, samalla vaikeroiden ja puhallellen ihan ääneen, kunnes ei vaan enää pystynyt ja tuskissani painoin kätilön kutsunappia. Jouduin painamaan toisenkin kerran, kun ei mitään kuulunut ja sieltä hän jo saapuikin ilmoittaen, että oli kutsunut anestesialääkärin paikalle kun arvasi, että sen epiduraalin tahdon nyt. Vielä hän käski minut vessaan, ja saman tien noustua tuli supistus - ja olin ilman sitä ilokaasumaskiakin nyt! - niin, että oli pakko nojata sängyn reunaan. Piti kuitenkin toimia kuulemma nopeasti, no se oli helpommin sanottu kuin tehty, koska vielä pöntöllä istuessa tuli kaksi tosi kipeää supistusta. Anestesialääkäri saapui juuri tuon viimeisen aikana ja kuulin kun he siellä keskenään ihmetteli, että olen vain 3 cm auki ja niin hirveät tuskat, että todellakin jokaisella menee nämä vähän erillä lailla. Kätilö sai taluttaa minut sieltä vessasta ulos, ja minut istutettiin sängyn reunalle enkä tajunnut tässä vaiheessa enää ollenkaan, että miten päin ne halusi ja mitä piti tehdä. Sain puudutuksen selkään ja lääkäri tökkäsi piikin, samaan aikaan taas tuli supistus ja siihen verrattuna ei se piikkikään tuntunut miltään, vaikka kirpaisi sekin. Lääkäri koitti saada sitä pistosta oikeaan paikkaan, kätilö tajusi jossakin vaiheessa sammuttaa sen tipan hetkeksi, kun niitä supistuksia tuli ihan jatkuvaan tahtiin. Lääkäri ei sitä piikkiä saanutkaan laitettua ja ihmetteli, että kuinka paljon olen saanut painoa raskauden aikana, koska se selkä oli niin turvoksissa (tai jotain). Jotain muutakin lääkäri koitti kysellä, mutta en pystynyt sanomaan sanaakaan tuskiltani. Luuhunkin tökkäsi ennen kuin päätettiin laittaa piikki makuuasennossa. Sain myös sen kaasumaskin naamalleni, se taas hieman helpotti. Tällä kertaa se piikki ei tosiaan kuin hetken kirpaisi eikä se puudutteen laittaminen tuntunut missään. Hetken päästä se minun oma kupla avautui, kun epiduraali alkoi miltei heti vaikuttamaan. Ensimmäistä kertaa jopa pystyin näkemään, että minkä näkönen se koko anestesialääkäri oli. :D Tämä vielä ihmetteli sitä minun selkää, kun tuntui että se oli niin paksu ettei se piikki mennyt läpi, arvelin sitten että olin kyllä käynyt salilla nyt aivan viimeiseen saakka. Varoittava esimerkki siis, älkää treenatko selkälihaksia muutama päivä ennen synnytystä! :D Kaasumaski heitettiin jo pois, kuitenkin seuraavassa supistuksessa se oli vielä pakko ottaakkin kaveriksi. Toisen tullessa käytin sitä ihan varmuuden vuoksi, mutta siinä se oli jo ihan turhaa, kun epiduraali alkoi tehoamaan eikä ne supistukset tuntuneet enää missään. 

Sisko tietysti saapui juuri tässä vaiheessa missattuaan koko episodin. Koitin hetken nukkua ja vaivuin jonkinlaiseen horrokseen varmaan kymmeneksi minuutiksi, mutta eipä siinä enempää voinut rentoutua. Aina supistuksen tullessa tuntui sellaista painetta takapuolessa, niin kuin olisi iso kakka ollut tulossa :D Vähän aikaa tätä kestinkin. Kohta minut myös katetroitiin, koska vessaan ei saanut voinut enää poistua juurikin tuon puudutteen vuoksi - se kun poistaa kaikki tuntemukset alavartalosta. Sanottiin myös, että jos tunnen tarvetta kakkaamiselle, niin ilmoitan sitten, niin sekin katetroidaan. Paikat oli näihin aikoihin 6 cm auki, ja ajattelin tällä vauhdilla ehkä synnyttäväni tämän vuorokauden puolella, mutta jopa joskus yöllä.


Paine kasvoi vaan, ja alkoi olla melko tuskallista. Ei siis niinkään kipeää, mutta just semmonen olo, että sieltä takapuolesta on tulossa semmonen jööti, että kaikki paikat repeää. :D Kätilö kävi paikalla ja toteamassa, että sen sijaan että koitan pidätellä sitä paineen tunnetta, pitäisi minun rentoutua ja antaa sen paineen tunteen vain tulla, koska juuri se auttoi vauvaa laskeutumaan alemmas. Helpommin sanottu kuin tehty! Koitin kuitenkin mukautua siihen tunteeseen ja ajatella, että jos se kakka sieltä tulee niin on tullakseen :D (Ihania synnytyskertomuksia lukeneena siitä, kuinka synnyttäessä sitä tavaraa tulee sitten sieltäkin). Melko ähisten alkoi taas nuo supistukset menemään sängynreunaa puristaen ja sisko sieltä kohta tuumasi, että voisin sen kätilön kutsua paikalle, että jos sen epiduraalin vaikutus oli jo loppumassa (reilu pari tuntia sen laitosta) ja sitä saisi lisää. Muutaman supistuksen taas sinnittelin ja kutsuin lopulta kätilön paikalle ja totesin, että voisko katetroida kun tuntuu siltä, että kakka tulee. Kätilö totesi, että tutkitaanpas, ja ilmoitti paikkojen olevan 10 cm auki.

Ponnistusvaihe.

Kätilö käski kääntyä kyljelleen ja alkaa nyt ponnistamaan aina supistuksen tullessa kolme kertaa per supistus ensin keuhkot täyteen ilmaa vetäen. En ihan heti ollut uskoakseni että nytkö se alkaa vaan mietiskelin, että siihen sängyllekkö mun pitää kakata. :D Kellohan oli vasta kuusi, kun olin valmistautunut odottelemaan yöhön saakka. Numeroita pyöritelleenä tämäkin päivämäärä 13 rimmasi hyvin syntymävuoden kanssa, mutta seuraava päiväkin olisi ollut aivan hyvä muodostuen käänteisistä numeroista oman syntymäpäiväni kanssa.

No tajusin kuitenkin, että kyllä sitä vaan nyt aletaan tositoimiin. Jalasta kiinni vaan ja puskemaan. Hetken ähersin kylkiasennossa, kunnes sain luvan kääntyä selälleen ja alkaa siitä sitten taas puskemaan niin kuin olisi kakkaamassa sukista kiinni vetäen ja niin paljon, kuin vain voimaa saa. Kipeää tämä ei tehnyt missään vaiheessa, mutta oli lähinnä epämiellyttävän tuntuista. Välillä myös meinasi usko loppua itseeni ja voimiini, että ei sitä saa ikinä sieltä puskettua ulos ja tuntui, että pääkin räjähtää siinä hommassa. Välillä ehdin tunnustella mahaa, että kyllä se ylävatsa oli jo tyhjentynyt. Jossakin vaiheessa kätilö huikkasi, että sieltä näkyy jo tummaa pitkää tukkaa ja nyt vaan piti ihan kaikin voimin ponnistaa. Pian siskolleni sanottiin, että kun kätilö käskee, niin piti painaa jotain kutsunappia. "Pahimmassa paikassa" vielä tuntui, että nyt se juuttuu sinne hollille ikuisiksi ajoiksi, kun ei voimia ollut. Pistin kuitenkin muutaman supistuksen aikana kaikki voimat peliin ja kohta sitä nappia saikin painaa. Sisään rynni toinen kätilö valmistelemaan vehkeitä. Vielä laitettiin suihkutettavaa puudutusainetta sekä jotain öljyä, että luistaisi paremmin. Ulkona näkyikin pian tummahiuksinen pieni pää ja ylävartalo, ajattelin siinä vaiheessa, että onpas se pieni. Kohta koko vauva luiskahtikin jo ulos päästäen parin sekunnin päästä parkaisun! Unohin jo ihan ajatella että olihan sillä vauvalla sukupuolikin, ja niinhän se oli kuin olikin tyttö, kuten ultrassa näkyi.


Vauva annettiin heti rinnalle. En tiiä mitä olin miettiny ensikohtaamisesta, en kai mitään, mutta kyllä se palleroinen vaan tuntu ja näytti heti ihan omalle. Siihen se rauhoittui ihmettelemään nappisilmillään ja ne liikkeetkin oli kyllä just niin kuin ne oli mahan sisälläkin tuntuneet, tuttu tyyppi siis! Siskoni sai kunnian toimia napanuoran katkaisijana.


Vauvan annettiin heti alottaa imeminen (vaikken tiiä tulikohan sieltä vielä mitään), ja hyvin hän sen taisikin, äiti taisi olla enemmän amatööri asian kanssa. Istukkakin pullahti kohtapuoliin ulos ja melkoinen ruma möykkyhän se on. Sitten tarkastettiin minulle koituneet vauriot, joita oli siellä täällä ehkä yhteensä noin viiden(?) tikin verran. On tietääkseni muuten ensimmäiset tikit, jotka ikinä oon saanut (?!). Puudutteiden kanssa ei niiden laittaminen sattunut. Jonkun ajan päästä otettiin mitat, 50 cm ja 3310 g. Ensiajatus oli, että mahtuu ne pienimmät vaatteet sittenkin! Siskoni sai kylvettää vaavin sillä aikaa, kun itse käväsin suihkussa.


Ja vaikka kuinka näitä kipuja täälläkin manaan, niin kliseiseltä vaikka kuulostaakin, kyllä ne kivut unohtuu heti kun sen nyytin saa syliin. Pahimpien supistusten aikaan mietin, että ei tällaista enää ikinä, mutta sen parin tunnin tuskan kyllä kestää, kun palkintona on joku noin suloinen otus. Mahdollisella ens kerralla tosin toivon, että tuota oksitosiinia ei tarttis ja kaikki menis hieman luonnollisemmin. Sitä oon pohtinut, että oon varmaan evoluution heikoin lenkki - olisin varmasti kuollut tuohon tuskaan ilman kipulääkityksiä, että hatunnosto vaan kaikille entisaikojen äideille, jotka tähän pystyivät! Hieman kateellisena kuuntelin osastolla viereisessä sängyssä olleen äidin kohtaloa: tämä oli kotona pohtinut, kannattaako vielä lähteä sairaalaan, ja saavuttuaan oli vauva syntynyt tunnissa - ja ilman mitään repeämiä!


Vasta tunnin kuluttua ehdin soittamaan tuoreelle isukille, että vauva on syntynyt. Sitten sainkin evästä - päivän ainut ateria eikä tarjottavista jaksanut syödä kuin puolet. Sitten minut tultiinkin kärräämään pyörätuolilla osastolle - mutta tämä onkin sitten jo toinen tarina.


Lapsi: 13.06.2013 18.42 tyttö
1. vaiheen kesto: 22.20*
2. vaiheen kesto: 00:22
3. vaiheen kesto: 00:12
Aika lapsivedenmenosta syntymään: 9 h 32 min
Apgar: 9/9/9

* Laskettu ilmoitukseni mukaan edellisestä illasta klo 20 alkaen