Eilinen oli kyllä niin eeppistä menoa, että Murphy kyllä hykertelee haudassaan.
Aamulla kaikki meni hyvin aina siihen asti, että lähdön aika koitti. Pari kyyneltä saatoin lähtiessä tirauttaa, kun minun pikkuvauvat jäi asiasta mitään ymmärtämättöminä nukuskelemaan. Menin laukkuineni ravintolaan, koska A:n pomo aikoi heittää minut lentokentälle Smartillaan. A nosti minun laukut auton takakonttiin, ja laittoi luukun kiinni. Sitten avasi kuskin oven, laittoi avaimen virtalukkoon, oven kiinni jättäen sen raolleen, jolloin samaan aikaan mutisin, että olis avannut vänkärin puolen oven. Ilmeisesti liian pieneen ääneen, koska A:n piti tulla sitten tätä ovea koittelemaan, ja totesin, että lukossa se vielä on. A meni avaamaan kuskin puoleista ovea, jonka tuuli oli sillä aikaa pukannut kiinni - ja lukkoonhan se meni. Tässä vaiheessa kysyin, että niin, missäs se avain on, koska luulin vielä, että kädessäänhän se sitä vielä piti. Ja mitä vielä, siellä se avain siis oli auton sisällä ja kaikki ovet siis tietysti lukossa!
Pieni epätoivo valtasi viimeistään siinä vaiheessa, kun vara-avaintakaan ei ollut olemassa. Ukot sitten koitti ties miten murtaa ovia auki. Ei se nyt ainakaan meidän auton avaimella onnistu, tuskin sitä autoa tuossa vaiheessa enää omistajallaan olisi. Sitten haettiin sellanen paksuhko metallivaijeri, johon A:n pomo taitteli pienen koukun ja sai työnnettyä sen ikkunan tiivisteiden lomasta auton sisään. Jännitysnäytelmä alkoi, kun sitä vaijerin kulkua avaimelle seurattiin. Viimein koukku saavutti avaimen renkaan, koukku saatiin siihen kiinni, avain nousi ylös - ja aivan kuten sieluni silmin juuri aikaisemmin ajattelin, saman teinhän se avain siitä kimposi ja lensi penkkien väliin.
Hetken aikaa seurasin vielä, miten ne aikoi sen sieltä pyydystää, mutta mun hermot oli jo siinä vaiheessa niin riekaleina, että menin vaan sivummalle istumaan, puhisemaan ja miettimään varasuunnitelmaa, jonka mukaan kaahaisin omalla autollani kentälle ja laukut sais sitten joskus tulla perässä. Ja jos olis oma autoni ollut kyseessä, niin olisin jo varmaan iskenyt siitä ikkunan mäsäksi, hinnasta viis.
Parinkymmenen hermoja piinaavan minuutin jälkeen kuului naksahdus, ja ovi oli auki! Siinä vaiheessa en enää ollu seurannut tätä näytelmää, että en tiiä, miten se avain sieltä lopulta pyydystettiin, mutta mun helpotus oli kyllä niin valtava, että en jaksanu ees enää ikävääni murehtia, vaan ajatuksena oli vaan äkkiä ehtiä kentälle.
Ja äkkiä sinne ajettiinkin, oli nimittäin mun oikean käden hauis koetuksella, kun puristin pelkääjän kahvaa niin tiukasti. Kyllä pitää sanoa, että automatkoja pelkään enemmän kuin mitään lentämistä yhteensä. Muutaman kerran parissa mutkassa varauduin jo siihen, että kohta sillä Smartilla lennetään jyrkänteen yli niin kuin koppakuoriainen, ja itse siitä tuulilasin läpi syöksyn alas kadotukseen kuin leppäkeihäs. Onneksi päästiin perille ehjinä ja mikä tärkeintä, ihan ajoissa. Tarviiko kenenkään enää ihmetellä, miksi haluan lähteä esim. sinne lentokentälle mieluummin hyvissä ajoin, enkä jättää lähtöä viime minuuteille? Sen verran oli jonoa tiskille ja turvatarkastukseenkin, että ei tarvinnut montaa minuuttia portilla odotella, että päästiin matkaan ja ihan aikataulussa.
Ateenassa mulla oli noin tunnin vaihtoaika koneesta toiseen. Se, että oltiin ajoissa, mahdollisti sen, että ehdin käydä hyvin pikaisesti Tax-Freessä ostamassa pari tuliaista, joita en siis millään olis enää saanut laukkuihin mahdutettua. Ateenan päässä vaan ärsyttävintä on, että vielä kerran piti turvatarkastuksesta mennä läpi. Ja minun asusteillani piti irrottaa takki, kaulahuivi, kello, kaulakoru, farkkuliivi, passipussi, käsilaukku, repusta läppärilaukku, läppärilaukusta läppäri, ja vyö ennen portin läpi menemistä. Silti vielä kengätkin piippasi, koska en jaksanut saappaitani enää alkaa riisumaan, ja pääsin sen vuoksi kopeloitavaksikin. (Vinkki: Mahdollisimman paljon painavinta vaatetta päälle, laukun paino tippuu parilla kilolla). Tälläkään kertaa ei tarvinnut montaa minuuttia portilla odotella ennen koneeseen menoa. Mutta siellä sitten koin toisen epätoivon hetken, koska kapteeni ilmoitti, että [jossakin] on lentoliikenteen tutka hajonnut, jonka vuoksi lentoliikennettä ilmassa on rajoitettu, eli lähdemme liikkeelle noin puoli tuntia myöhässä. Puolen tunnin jälkeen lähdettiin rullaamaan liikkeelle sen verran hitaasti, että kuitenkin vasta lähes parinkymmenen minuutin päästä oltiin ilmassa.
Tästä johtuen laskeuduttiin seuraavaan pysähdyspaikkaan Kööpenhaminaan noin 45 minuuttia myöhässä. Täällä vaihtoaikani toiseen koneeseen olisi ollut ruhtinaalliset 50 minuuttia. Onneksi laskeuduttiin lähes samalle portille, mistä seuraava kone lähtis, mutta juosta sinne piti silti. Olin koneessa samaan aikaan, kun sen olisi pitänyt lähteä, onneksi muutama muukin suomalainen oli samalla lennolla, enkä ollut ainoa, jota koneen piti odotella.
Tässä vaiheessa jännitin vielä sitä, että ollaanko Helsingissä ajoissa, sillä mun piti ehtiä koneen laskeutumisesta 20 minuutin päästä lähtevään bussiin. Onneksi oltiin kuitenkin aikataulussa, ja kiireen vilkkaa menin laukkuani noutamaan. Niin, näinhän se menee, että ei kahta ilman kolmatta. Infosta kuulutettiin, että Ateenasta saapuneiden laukut eivät ole tulleet Helsinkiin. No, mitenpä ne ehtiskään, kun itsekin piti siellä Köpiksessä koneeseen parissa minuutissa juosta. Tätä sitten piti lähteä tiskille selvittelemään, ja "onneksi" mun eteen ehti justiinsa joku toinen, ja kello tikitti. Sain lopulta oman ilmoitukseni laukusta tehtyä ja jopa sovittua, että se tulee Tampereelle. Tämän jälkeen jäikin kolme minuuttia aikaa juosta linja-autolle. Onneksi tuossa exit oli melkein bussipysäkin edessä, eli yhtä laukkua köyhempänä ehdin kuin ehdinkin Tampereelle. Ja ainoa plussa koko matkalle oli se, että bussi oli Tampereella kymmenen minuuttia aikataulua etuajassa.
Että huh huh vaan, mutta pääsinpäs kuitenkin ajoissa perille ja sisko miehensä kanssa aamulla omille matkoillensa. Tässä nyt sitten vaan odotellaan sitä matkalaukkua saapuvaksi. Saavat kyllä tuoda sen tänne ovelle, en varmasti lähe sitä lentokentältä hakemaan! Ja vois tulla äkkiä, nimittäin ois ne omat vaatteet kuitenkin ihan kiva pitää päällä.
Jotain positiivista kuitenkin loppuun, jos joku tänne asti jaksoi lukea. Kun ei ole kultalusikalla annettu, eikä tässä elämässä paljoakaan omista, voi olla kuitenkin iloinen elämän pienistä asioista. Aamupalaksi suodatinkahvia ja ruisleipää! ❤ Ja niin, puntari säikäytti minut myöskin pahanpäiväisesti: -1 kg siitä huolimatta, että luulin jotain aivan muuta (vaan senhän tietää, mistä se on tietysti lähtenyt, kun ei ole aktiivisesti liikkunut). Voiko ihanammin päivä enää alkaa?
Aamulla kaikki meni hyvin aina siihen asti, että lähdön aika koitti. Pari kyyneltä saatoin lähtiessä tirauttaa, kun minun pikkuvauvat jäi asiasta mitään ymmärtämättöminä nukuskelemaan. Menin laukkuineni ravintolaan, koska A:n pomo aikoi heittää minut lentokentälle Smartillaan. A nosti minun laukut auton takakonttiin, ja laittoi luukun kiinni. Sitten avasi kuskin oven, laittoi avaimen virtalukkoon, oven kiinni jättäen sen raolleen, jolloin samaan aikaan mutisin, että olis avannut vänkärin puolen oven. Ilmeisesti liian pieneen ääneen, koska A:n piti tulla sitten tätä ovea koittelemaan, ja totesin, että lukossa se vielä on. A meni avaamaan kuskin puoleista ovea, jonka tuuli oli sillä aikaa pukannut kiinni - ja lukkoonhan se meni. Tässä vaiheessa kysyin, että niin, missäs se avain on, koska luulin vielä, että kädessäänhän se sitä vielä piti. Ja mitä vielä, siellä se avain siis oli auton sisällä ja kaikki ovet siis tietysti lukossa!
Pieni epätoivo valtasi viimeistään siinä vaiheessa, kun vara-avaintakaan ei ollut olemassa. Ukot sitten koitti ties miten murtaa ovia auki. Ei se nyt ainakaan meidän auton avaimella onnistu, tuskin sitä autoa tuossa vaiheessa enää omistajallaan olisi. Sitten haettiin sellanen paksuhko metallivaijeri, johon A:n pomo taitteli pienen koukun ja sai työnnettyä sen ikkunan tiivisteiden lomasta auton sisään. Jännitysnäytelmä alkoi, kun sitä vaijerin kulkua avaimelle seurattiin. Viimein koukku saavutti avaimen renkaan, koukku saatiin siihen kiinni, avain nousi ylös - ja aivan kuten sieluni silmin juuri aikaisemmin ajattelin, saman teinhän se avain siitä kimposi ja lensi penkkien väliin.
Hetken aikaa seurasin vielä, miten ne aikoi sen sieltä pyydystää, mutta mun hermot oli jo siinä vaiheessa niin riekaleina, että menin vaan sivummalle istumaan, puhisemaan ja miettimään varasuunnitelmaa, jonka mukaan kaahaisin omalla autollani kentälle ja laukut sais sitten joskus tulla perässä. Ja jos olis oma autoni ollut kyseessä, niin olisin jo varmaan iskenyt siitä ikkunan mäsäksi, hinnasta viis.
Parinkymmenen hermoja piinaavan minuutin jälkeen kuului naksahdus, ja ovi oli auki! Siinä vaiheessa en enää ollu seurannut tätä näytelmää, että en tiiä, miten se avain sieltä lopulta pyydystettiin, mutta mun helpotus oli kyllä niin valtava, että en jaksanu ees enää ikävääni murehtia, vaan ajatuksena oli vaan äkkiä ehtiä kentälle.
Ja äkkiä sinne ajettiinkin, oli nimittäin mun oikean käden hauis koetuksella, kun puristin pelkääjän kahvaa niin tiukasti. Kyllä pitää sanoa, että automatkoja pelkään enemmän kuin mitään lentämistä yhteensä. Muutaman kerran parissa mutkassa varauduin jo siihen, että kohta sillä Smartilla lennetään jyrkänteen yli niin kuin koppakuoriainen, ja itse siitä tuulilasin läpi syöksyn alas kadotukseen kuin leppäkeihäs. Onneksi päästiin perille ehjinä ja mikä tärkeintä, ihan ajoissa. Tarviiko kenenkään enää ihmetellä, miksi haluan lähteä esim. sinne lentokentälle mieluummin hyvissä ajoin, enkä jättää lähtöä viime minuuteille? Sen verran oli jonoa tiskille ja turvatarkastukseenkin, että ei tarvinnut montaa minuuttia portilla odotella, että päästiin matkaan ja ihan aikataulussa.
Ateenassa mulla oli noin tunnin vaihtoaika koneesta toiseen. Se, että oltiin ajoissa, mahdollisti sen, että ehdin käydä hyvin pikaisesti Tax-Freessä ostamassa pari tuliaista, joita en siis millään olis enää saanut laukkuihin mahdutettua. Ateenan päässä vaan ärsyttävintä on, että vielä kerran piti turvatarkastuksesta mennä läpi. Ja minun asusteillani piti irrottaa takki, kaulahuivi, kello, kaulakoru, farkkuliivi, passipussi, käsilaukku, repusta läppärilaukku, läppärilaukusta läppäri, ja vyö ennen portin läpi menemistä. Silti vielä kengätkin piippasi, koska en jaksanut saappaitani enää alkaa riisumaan, ja pääsin sen vuoksi kopeloitavaksikin. (Vinkki: Mahdollisimman paljon painavinta vaatetta päälle, laukun paino tippuu parilla kilolla). Tälläkään kertaa ei tarvinnut montaa minuuttia portilla odotella ennen koneeseen menoa. Mutta siellä sitten koin toisen epätoivon hetken, koska kapteeni ilmoitti, että [jossakin] on lentoliikenteen tutka hajonnut, jonka vuoksi lentoliikennettä ilmassa on rajoitettu, eli lähdemme liikkeelle noin puoli tuntia myöhässä. Puolen tunnin jälkeen lähdettiin rullaamaan liikkeelle sen verran hitaasti, että kuitenkin vasta lähes parinkymmenen minuutin päästä oltiin ilmassa.
Tästä johtuen laskeuduttiin seuraavaan pysähdyspaikkaan Kööpenhaminaan noin 45 minuuttia myöhässä. Täällä vaihtoaikani toiseen koneeseen olisi ollut ruhtinaalliset 50 minuuttia. Onneksi laskeuduttiin lähes samalle portille, mistä seuraava kone lähtis, mutta juosta sinne piti silti. Olin koneessa samaan aikaan, kun sen olisi pitänyt lähteä, onneksi muutama muukin suomalainen oli samalla lennolla, enkä ollut ainoa, jota koneen piti odotella.
Tässä vaiheessa jännitin vielä sitä, että ollaanko Helsingissä ajoissa, sillä mun piti ehtiä koneen laskeutumisesta 20 minuutin päästä lähtevään bussiin. Onneksi oltiin kuitenkin aikataulussa, ja kiireen vilkkaa menin laukkuani noutamaan. Niin, näinhän se menee, että ei kahta ilman kolmatta. Infosta kuulutettiin, että Ateenasta saapuneiden laukut eivät ole tulleet Helsinkiin. No, mitenpä ne ehtiskään, kun itsekin piti siellä Köpiksessä koneeseen parissa minuutissa juosta. Tätä sitten piti lähteä tiskille selvittelemään, ja "onneksi" mun eteen ehti justiinsa joku toinen, ja kello tikitti. Sain lopulta oman ilmoitukseni laukusta tehtyä ja jopa sovittua, että se tulee Tampereelle. Tämän jälkeen jäikin kolme minuuttia aikaa juosta linja-autolle. Onneksi tuossa exit oli melkein bussipysäkin edessä, eli yhtä laukkua köyhempänä ehdin kuin ehdinkin Tampereelle. Ja ainoa plussa koko matkalle oli se, että bussi oli Tampereella kymmenen minuuttia aikataulua etuajassa.
Että huh huh vaan, mutta pääsinpäs kuitenkin ajoissa perille ja sisko miehensä kanssa aamulla omille matkoillensa. Tässä nyt sitten vaan odotellaan sitä matkalaukkua saapuvaksi. Saavat kyllä tuoda sen tänne ovelle, en varmasti lähe sitä lentokentältä hakemaan! Ja vois tulla äkkiä, nimittäin ois ne omat vaatteet kuitenkin ihan kiva pitää päällä.
Jotain positiivista kuitenkin loppuun, jos joku tänne asti jaksoi lukea. Kun ei ole kultalusikalla annettu, eikä tässä elämässä paljoakaan omista, voi olla kuitenkin iloinen elämän pienistä asioista. Aamupalaksi suodatinkahvia ja ruisleipää! ❤ Ja niin, puntari säikäytti minut myöskin pahanpäiväisesti: -1 kg siitä huolimatta, että luulin jotain aivan muuta (vaan senhän tietää, mistä se on tietysti lähtenyt, kun ei ole aktiivisesti liikkunut). Voiko ihanammin päivä enää alkaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahduta kommentillasi!